Hiljaiseloa blogissa. Vähäsen noloa kun suurin sanoin 'palasin tauolta'. Mutta syytän elämää, elämää joka on täynnä uhmaikäistä ja isoapientä koululaista ja yhtä tiitteröä joka on nippanappa enää vauva. No on se vauva, ihan mamis ja sylikissapullaposki, toivottavasti vielä pitkäänpitkään, mutta väistämättä koko ajan enemmän pystyasennossa liikkuva ja sanoja ymmärtävä (ei voi väittää että Tiinu puhuisi, mutta se sanoo "Heeeee" samalla kun vilkuttaa ylväästi koko käsivarrellaan ja huudahtaa aina "KRRKKR" kun sille ojentaa jotain ja ylpeille vanhemmille on täysin selvää että krrkrkr tarkoittaa kiitos eikä ole mitään satunnaista jokeltelua) ja on kaikin puolin ilkikurinen ja hemmoteltu pikku undulaatti.
11 kk parin viikon päästä.
Tätä ei kuvissa oikein näy, mutta hiukseni ovat vaaleammat kuin vuosiin, tarkoitus on ottaa maitokahvinvaaleita raitoja tässä kevään aikana, kun nyt ekalla kampaajakeikalla sai kymmenet tummanruskeat itsevärjätyt kerrokset pois ja keskiruskeaa sävytystä tilalle.
Anyway, aika on kulunut kaikenlaiseen arkeen ja intoiluun. Vaalit oli jännät eikö, ja Niinistö on varmasti ihan hyvä tyyppi vaikka äänestinkin Haavistoa tietty koska millonkas en olisi äänestänyt punavihreää (eikun hei, taisinkin äänestää koska oli muotii äänestää vihreetä ja homoo ja sivarii ja Haaviston kannattajathan äänesti ehdokastaan siks kun me ollaan kaikki pelottavia tunteellisia maailmasta vieraantuneita citypiipertäjiä). Mutta vaikka Sauli on kai ihan ok niin voi luoja niitä Niinistön julkikannattajia. Hiljaa mielessäni säälin sekä Saulia että tämän Jenniä, kun Sedu Koskinen ja Kimi Räikkönen ja Samu Haber ynnä muut Suomimaan miespissikset tuulettelivat ylpeänä. No, presidentin pitää tietenkin olla koko kansaa varten, silloin ei kai ole varaa olla valikoiva faniensa suhteen.
Kivaa olis jos politiikka kaikkinensa kiinnostaisi nuoriakin jatkossakin eikä tää olis ollu monellekaan vaan fling kun oli herättelevä tilanne ja edellisten vaalien jäljiltä ymmärrettävä tarve ilmaista ylpeästi se ettei ollut osa taannoista vieraudenpelkoista muutosvastarintaliikettä.
Sen verran ehdin saada facebookissa vatsahaavaa usean helluntaiseurakuntalaisen haavistokammosta etten suhtaudu enää yhtä sinisilmäisesti avustusjärjestönsä Fidan työhön, näillä ns hc-uskovilla tuntui olevan ikävä piirre kuvitella vaalit homovaaleiksi ja esimerkiksi yksi kehitysyhteistyöntekijöistään ilmoitti melko julkisesti että seksuaalivähemmistöistä toitottamisen sijaan pitäisi keskittyä vain 'oikeiden vähemmistöjen' asioiden esillä pitämiseen. Kiukkusin aikani ja infosin mm siitä että homoseksuaalisuus on kymmenissä maassa rikos josta saa joissain valtioissa jopa kuolemanrangaistuksen, mutta lopetin sitten, kun tajusin että lopulta kyse on maailmankatsomuksesta. Ja kun meillä etuoikeutetuilla on etuoikeus kohdistaa varojamme, niin omani kohdistan jatkossa mieluusti sellaisen järjestön kautta, joka on itse maailmankatsomukseltaan avara ja tasapuolinen eikä väheksy yhtä vähemmistöä monien joukossa. (Tää ei Lady koske sitä yhtä mistä puhuttiin vaikka onkin Fidan homma, siellä on aivan huiput tyypit hoitamassa projektia ja se on ainakin mulla edelleen harkinnassa.)
Mitähän vielä. On niin paljon aiheita joihin on tehnyt mieli ottaa täällä omassa blogissakin kantaa kun joku loistobloggaaja on niistä kirjoittanut, mutta kun ei siinä hetkessä justiinsa ehdi niin se asia ehtii juosta ohi, ei mielestä, mutta oikeat sanat lipuvat ohitse eikä niitä saa enää järjestettyä, pää on hatara ja siellä lentelee sekalaisia pohdintoja Leenun ratsastusharrastuksen suunnittelusta ja Luunun mielikuvituskavereista jotka ovat Susi ja Aave (ne on Luunun mielestä vähän pelottavia mutta samalla kivoja, niiden kautta päästetään paljon kiukkua pihalle ja ne lasketaan yleensä mukaan perheeseen kun Luunu luettelee meidät) ja siitä miten monena päivänä olen iltaisin ehtinyt polkea stepperiä (nimim se viimeinen nainen maailmassa joka edelleen käyttää moista vekotinta, katson samalla tietokoneelta jotain sarjaa koska muuten polkeminen on niin hirveää, Parenthood oli
loistava, mutta sen kakkoskautta ei vielä saa, seuraavaksi otin How I Met Your Motherin joka oli musta niin hirveää päällenaurettua epäsympaattisten henkilöhahmojen kansoittamaa kuraa että oli pakko päätellä että olen ilmeisesti menettänyt kaiken vähäisenkin huumorintajuni kun sitä kerran on kehuttu monessa paikkaa ja olin odottanut jotain Frendit-tyyppistä tai Rakkautta ja Rimakauhua-henkistä (joo, en tiedä itsekään miten olin saanut päähäni että se saattaisi vetää vertoja tuollaisille klassikoille), ja nyt menossa on Brothers&Sisters joka on ok vaikkakin Calista Flockhart on pelottavin ankkanaama), kaiken kaikkiaan ajatukset vealtavat ja seize the day toteutuu syvemmin ja arkisemmin kuin sen huudahtelijat ovat ehkä tarkoittaneetkaan.
Se on itseasiassa kauheaa, sillä olen näissä pienissä ympyröissä tanssahdellessani luisunut taas siihen pisteeseen että olen hirvittävän yksinäinen. Mies on kuitenkin päivät töissä, tsuppailen tyttöjen kanssa ja tunnit sujahtelevat duploleikeissä. En vastaa puheluihin, joita tuleekin sitten yhä vähemmän, en sovi tapaamisia tai jos sovin niin perun koska jännitän koko näkemisrulianssia. Ja taas mäkättelen Miehelle siitä ettei tämä treffaa kavereitaan, kaipa se on projisointia.
Voi miten on ikävä Kanadaan lentänyttä SuMia perheineen <3! Kaipaan kotiäitirinkiä tähän ympärille, sellaista joka koostuisi niin tutuista ja rennoista ihmisistä että saisi olla pahalla päällä jos huvittaa tai iloinen jos ilottaa, ja ryystää päivittäin kahvia muksujen juoksennellessa ympärillä. Ehkä se yhteisön kaipuu on samalla kesän kaipuuta, talvisin koko kansa kääriytyy ja mökkiytyy, tai ainakin minä, ja niihin sissiäiteihin verrattuna, jotka ulkoilevat päivittäin punaposkisina kahdenkymmenen asteen pakkasessa, tunnen oloni muutenkin ihan nössöksi, ei niiden seuraan voi tupata.
Pakko kysyä onko lukijoissa ketään joka olisi lukenut hiljattain Marilyn Frenchin Naistenhuoneen? Päätin lakata välttelemästä teosta ja ottaa vanhentuneensorttisen feminismin naureskellen haltuun, mutta kävikin niin että minussa piilotellut selvän viiskytlukulainen kotirouva, joka haluaa hirveästi miellyttää miestään, sai pahoja osumia monesta pelosta ja näkymättömyyden kammosta joita siinä kuvataan. Yksi niistä rajaviivateoksista joiden jälkeen sitä 'katsoo maailmaa taas hieman eri silmin'. Lisäsi ei miesvihaa mutta ehkä vinoa suhtautumista omaan hyväksytyksitulemisen tarpeeseen. Motiivejaan kun on välillä hyvä kyseenalaistaa tai ainakin tarkastella etäältä.
Tähän aiheiden välillä harakkahyppelyyn on hyvä päättää.
Tiinun ärhäkkä ja lastenpolipäivän vaatinut kurkunpääntulehdus on paranemaan päin ja tänä yönä ei ehkä kuunnellakaan sydän syrjällään hinkunaa vaan nukutaan kuin pienet possut. Typy nukkuu siis nykyään (terveenä ollessaan) yhdellä pullottelulla aamuun saakka. Ollaan oltu Miehen kanssa onnesta ja unesta soikeina.
Loppukaneetti: Yleinen ikuisuuskiistahan koskee sitä voiko ihminen tietää mitä rakkaus todella on ennenkuin saa lapsia. French, joka kuvaa äitiyttä yleisesti enimmäkseen alkukantaisena tarpeena joka hankaloittaa naisen elämää, ottaa kantaa seuraavasti:
"Hän (päähenkilö Mira)
oli pelkkää loputonta tiedotonta hymyä pidellessään heidän pikku vartaloitaan, kylvettäessään heitä ja heidän kujertaessaan mielihyvästä, öljytessään heitä ja sirottaessaan heidän iholleen talkkipuuteria ja antaessaan heidän töniä kasvojaan omillaan yrittäen päästä selville silmistä ja nenistä. Hänelle heidän syntymänsä ja rakkauden syntyminen heitä kohtaan olivat yhtä ihmeellisiä, mutta samalla tavoin ihmeellistä oli sekin, kun he ensi kerran hymyilivät, ensi kerran istuivat, ensi kerran sopersivat sanan joka tietenkin kuulosti äidiltä. Vaivalloiset päivät olivat ihmeitä täynnä. Kun pieni lapsi ensi kerran todella katsoo äitiinsä, kun se riemastuu nähdessään valonsäteen tai nauraa syvää, tiedotonta kujertavaa nauruaan; tai kun se itkee ja äiti ottaa sen syliinsä ja se tarrautuu häneen nyyhkyttäen pelastuneena joltakin hirveältä huoneen poikki liikkuvalta varjolta tai kadulta kajahtavalta ääneltä tai ehkä jo pahalta unelta: silloin nainen on - onnellinen ei ole täsmälleen oikea sana - kylläinen. Miralla oli yhä sama tunne kuin sairaalassa hänen pidellessään Normieta ensi kerran, tunne että lapsi ja hänen rakkautensa siihen oli jotain ehdotonta, todempaa ja sitovampaa kuin mikään muu elämän hänelle tarjoama kokemus: hän tunsi elävänsä aivan liki elämän todellista sokeaa sydäntä."
Kokemisen arvoista siis.
Kylläistä loppuviikkoa siskot!!
